Ylioppilasteatterin tiedote:

"Kirjailija Jussi Kylätasku on sanonut kadehtivansa ihmisiä, joilla on jokin sisäinen, kokonainen ja ehdoton maailmankuva. Näytelmissään hän on sitten halunnut vähän koputella näitä vakaumuksia, että kestävätkö ne. Tästä on kysymys Haapojassa: kaksi vakaumusta käy vasten, ottaa mittaa toisistaan. Yksi on oppinut, että hyvyys on vain heikkoutta. Toinen taas opettaa, että rauha löytyy vain nöyrtymisestä. Niiden vakaumusten kantajat, murhamies Matti Haapoja ja vankien ystävä Mathilda Wrede löytävät toisensa."

Tuottaja Petteri Markkanen kertoo:

"Syksyllä 1997 saimme kutsun Mikkelin Työväen Näyttämöpäiville ensi-iltavieraaksi. Emme olleet koskaan aikaisemmin päässeet esiintymään Näyttämöpäivillä
ja nyt meidät yllättäen kutsuttiin - ja vielä ensi-iltaa valmistamaan. Kunniahan oli suuri ja samalla syntyivät paineet onnistua yrityksessä.

Olin silloin ensimmäistä vuottani ylioppilasteatterin puheenjohtajana, ja vanhat osaajat olivat juuri lähteneet talosta, joten kontaktini olivat vaatimattomat. En oikein tuntenut näytelmätekstejä, saati ohjaajia, joten otin yhteyttä Reunasen Samuliin. Olihan hän jo näyttänyt kykynsä Viimeisellä Veljeskunnalla ja Kaljulla Laulajattarella, ja olin itse ollut molemmissa produktioissa mukana tuottajana,
apulaisohjaajana ja äänisuunnittelijana. Ongelmana tosin oli se, että Samuli oli muuttanut Helsinkiin.

Suostuttelun ja anelun jälkeen Samuli suostui muuttamaan Wiljamin pukuhuoneeseen pariksi kuukaudeksi. Työryhmä muodostui pitkälle samoista henkilöistä kuin Samulin aikaisemmissa ohjauksissakin. Samuli valitsi nimirooliin Haapojaksi kamppailulajeja harrastavan ja sosiologiaa opiskelevan Arto Selkälän, joka oli ollut Samulin ensimmäisessä ohjauksessa mukana. Mathilda Wredeksi, lähetystyöntekijäksi ja "Vankien ystäväksi" valittiin kuvaamataidon opettajaksi opiskeleva Hanna Levonen. Muut näyttelijät olivat Härkösen Timo ja Kosken Kaisu mediatieteen laitokselta, sekä Pohjanrinteen Marko ja Launosen Joni. Pelimanniksi pyydettiin Siepakoista Anna-Kaija Koskenniemi haitaria soittamaan. Valoissa oli medialta Korpelan Riikka ja lavastajana kuviksen opettajaksi opiskeleva Eija Juuti. Molemmat tytöt olivat olleet Samulin aikaisemmissa produktiossa mukana. Puvustuksesta vastasivat Eija ja tekstiili- ja vaatetussuunnittelua opiskeleva Mia Manninen. Ohjaajan assitenttina oli Irene Tikka. Minulle lankesi tuottajan pesti, millä ajattelin kuitata mediatieteen opinnoistani tuotantokurssin Tämä oli ensimmäisiä produktioitamme, missä taiteiden tiedekunnan edustus alkoi olla vahvasti esillä. 1980-luvulla teatterilaiset olivat pääasiassa kasvatustieteilijöitä.

Samuli teki tarkan ohjaussuunnitelman lähes minuuttiaikataululla. Aikaa ei ollut liikaa, ja näyttelijät saivat vapaaksi vain jouluaaton ja -päivän sekä uuden vuoden. Myöhästymisestä sai sanktion, joka tarkoitti kaljapulloa per minuutti. (Härkönen taisi ostaa korillisen sakkojuomaa ensi-iltaan). Välillä metodit olivat hyvinkin fyysisiä. Kerran Samuli vei ryhmänsä Ounasvaaralle umpihankeen lenkille. Anna-Kaija kaikkein pienimpänä rämpi urhoollisesti ja sisulla muiden mukana, ja kun päästiin vihdoin tielle, hän taisi pyörtyä uupumuksesta. Sisukas tyttö. Mutta ei Samuli itseäänkään säästänyt. Yöt pitkät hän kilisteli ja kolisteli näyttämöllä erilaisia esineitä löytääkseen juuri oikeanlaisia ääniä näytelmään. Hän ei halunnut käyttää ääninauhoja, vaan kaikki piti tuottaa akustisesti. Valikoimassa oli lopulta wokpannun kansi, tuulikello, monniharppu, huhmare ja erinäinen läjä muita hyväsoundisia keittiötyökaluja.

Näyttämöpäivät maksoivat Eijalle, Riikalle ja Samulille tutustumismatkat Mikkeliin tiloja katsomaan, ja esityspaikaksi valittiin paikallisen harrastajateatterin "Liekehtivä Olmi", mikä oli kaikkea muuta kuin liekehtivä. Se oli lämmittämätön puurakennus, jonka vintillä oli pitkänomainen näyttämö. Loivasti nousevat katsomot oli sijoitettu molemmille puolille käytävämäistä tilaa ja keskellä kulki harja. Ensi-iltana ulkona paukkui lähes kolmenkymmenen asteen helmikuun alun pakkanen ja lämpötila laski tasaisesti "Liekehtivässä Olmissa" koko parituntisen esityksen ajan. Talossa eivät riittäneet sähköt sekä lämpöpuhaltimien että valonheittimien yhtäaikaiseen käyttöön - saimme siis hyytävän lisäefektin näytelmäämme. Ja Arto-parka joutui palelemaan pitkän kohtauksen ilkialastomana.

Ensi-illan aamu koitti Mikkelissä. Olimme Riikan kanssa rakentaneet valoja aamuviiteen asti ja nukkua ehdimme vain muutaman tunnin. Heräsin aamulla kännykkäni pirinään ja soittajaksi esittäytyi ohjaaja Rauni Mollbergin assistentti. Hän ilmoitti että itse Mollberg oli tulossa katsomaan esitystämme ja haluaisi tavata meitä etukäteen, koska hänen aikataulunsa oli niin tiukka, että esityksen jälkeen ei tapaamista ehdittäisi järjestää. Niinpä hän sitten varttituntia ennen ensi-iltaa tuli käymään ja hermostuttamaan työryhmää entisestään. Ensi-illan jälkeen Mollberg kommentoi esitystämme lyhyesti, mutta ytimekkäästi: "Ei vituttanut."

Esitys meni nappiin. Kaikki näytelmän elementit toimivat täydellisesti yhteen ja tunnelma oli todella väkevä. Iho nousee vieläkin kananlihalle, kun muistan pimeydestä lähestyvän monniharpun äänen, pirtin perältä virnuilevan luurangon ja haitarilla ja erilaisilla kilkuttimilla tuotetut maisemat pohojalaasista häistä Siperian aroihin. Näytelmän lauluihin oli sävelletty kohtalokkaan kuuluinen pohjanmaalainen melodia, jolla osaltaan kuljetettiin tarinaa eteenpäin: "Haapojan Matti oli komia poika, päätänsä pirempi muita. Nyt markkinatorilla näytellähän Haapojan Matin luita"

Viikonloppu ja kolme esitystämme menivät ohi ja tuli päätöstilaisuuden aika. Menimme Mikkelin Teatteriin väsyneinä eturiviin istumaan ja kas kummaa, eturivi
olikin hyvä valinta: siitä oli lyhyt matka hakemaan Näyttämöpäivien yleisöäänestyksen voittajan palkintoa, kiertopalkintotuolia. Kun voittajan nimi julistettiin, pomppasimme kaikki sellaisella metelillä pystyyn kuin Suomi olisi voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden. Jossakin sanomalehdessä oli kuva riemustamme ja kuvatekstissä todettiin, että lappilaisille palkinto taisikin
olla tavallista suurempi juhlan aihe. Ja niinhän se olikin - työvoitto.

Kotona Rovaniemellä olimme ylpeitä tyttöjä ja poikia pitkään ja olimme varmoja, että Mikkeli oli tämän produktion menestykselle vasta alkusoittoa. Mutta sitten alkoivat mystiset onnettomuudet, joita sattui perätysten lähes jokaiselle työryhmän jäsenelle. Keneltä murtui nilkka, keneltä hajosi selkä, kuka sairastui muuten. Nämä ikävät sattumat estivät Haapojan lähtemisen milloin Venezuelaan
ja milloin Norjaan festivaaleille. Ehkä Haapojan Matti halusi näin näyttää meille, että lepää mieluummin rauhassa Ylistaron kirkkomaalla, kuin reissaa meluavan näytelmäseurueen mukana ympäri maapalloa näyttelemässä luitaan kaikelle kansalle."

Keskisuomalainen 2.2.1998 / Jorma Pollari:

"Lapin ylioppilasteatterin esityksessä musiikki, ihmisääni, tanssi ja valot luovat jäntevän, saumattoman ja tiiviin tunnelman hienon tekstin ympärille. Monitasoisuutensa ansioista Haapoja-murhanäytelmä on tavallisia elämäkertoja ja henkilökuvia syvemmin draama, teatteriesitys."